Olen Hannele Ylänen ja asustelen Lappeenrannassa. Eläimet ja koirat ovat olleet koko elämäni lähellä sydäntä ja en voisi kuvitella elämää ilman niitä. Kasvattajakurssin olen käynyt helmikuussa 2011 ja kennelnimen sain lokakuussa 2011. Olen valmistunut urheilukoirahierojaksi sekä dobo-koulutusohjaajaksi tammikuussa 2014. Kasvatan shelttejä todella pienimuotoisesti kennelnimellä Häivähdyksen.
Historiaa
Olen syntynyt vuonna 1982. Silloin meillä ei ollut vielä koiria, mutta onneksi sukulaisillamme oli niin pääsin heti pikkaisen tutustumaan koirien maailmaan. Se mikä jäi puuttumaan koirien poissa ollessa, kompensoitiin sitten maalla mummolla ollessani. Siellä vietettiin vielä silloin kunnon maataloelämää. Oli lehmiä, sikoja, kanoja ja tietysti kissoja. Ensimmäinen koira saapui taloomme vuonna 1987, snautseri Pete. Pete oli hakiessamme 10 kk vanha ja aika rasavilli. Siitä päivästä lähtien olen matkustanut äitini matkassa tokokoulutuksissa, kisoissa ja ties missä koiratapahtumissa. En itse vielä silloin osannut koiran kanssa tehdä muuta kuin leikkiä ja laskea pulkkamäkeä. Se olikin sitäkin kivempaa!
Vuonna 1990 taloomme saapui toinen koira, suursnautseri Paku. Paku saapui luovutusikäisenä ja silloin pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan millaista elämä on pienen pennun kanssa. Voi hitsi sitä meininkiä. Pakusta kehittyi suuri ja mahtava suursnautseri. Iso kuin mikä ja vahva. Kuitenkin sillä oli todella suuri sydän! Pakun ansiosta pääsin tutustumaan enemmin taas koiraharrastuksiin, tällä kertaa pk-puolella. Metsäjälkeä, esineruutua ja tottista. Olen hyvin monet viikonloput viettänyt LPKYn kisapaikalla Haukkulaaksossa ja tutustunut silloin jo moniin mahtaviin koiraharrastajiin. Osan tunnen vielä tänäkin päivänä.
Reilu 10-vuotiaana innostuin käymään koiranäyttelyissä. Aluksi kävin vain jokavuotisessa Lpr:n pääsiäisnäyttelyssä kun äitini oli siellä talkoohommissa. Kierreltiin kaverin kanssa kehiä ja juteltiin vaikka mitä koiriin liittyvää. Rahaa kului mitä ihmeellisimpiin ostoksiin; kuvatarroihin, avaimenperiin ja hihnoihin. Äitini ystävä, Leena Kantanen, kysyi kerran haluaisinko osallistua matchshowssa lapsi-koira kilpailuun hänen bluemerle colliensa kanssa. En tiennyt ollenkaan mitä siellä piti tehdä mutta osallistuin kuitenkin. Siitä sitten lähti kehissä pyöriminen ensin mätsäreissä ja sitten myöhemmin muutamissa juniorhandler-kehässä. Esitin silloin Leenan bluemerle collie Windyä yhtä ainutta kertaa lukuunottamatta. Haminan näyttelyssä saavutin parhaimman tulokseni junnuissa. Olin 10-13-vuotiaiden ykkönen!
Samoihin aikoihin tutustuin agilityn ihmeelliseen maailmaan. Siskoni Stiina aloitti Peten kanssa agilityn ja pitihän siellä harkoissa pyöriä muutaman kerran mukana. Meille rakennettiin muutamat esteet kotipihalle, joten pääsin niiden kautta kokeilemaan itsekin agilityn "ohjausta". Agilityn maailma oli silloin ihan eri mitä se on tänä päivänä, mutta hauskaa se oli silloinkin. Pääsiäisnäyttelyssä oli monena vuotena peräkkäin kisat ja niitä seurattiin silmä kovana. Pete jäi kuitenkin eläkkeelle agilitystä täytettyään 8-vuotta, sillä hyppyjen rimat olivat silloin paljon korkeammalla ja oli aivan kohtuuttomat keskikokoiselle koiralle.
Vuonna 1997 talooomme tuli uusi tulokas, suursnautseri Nirppu. Hän tuli paikkaamaan tyhjää aukkoa talossamme Pakun yllättävän menehtymisen takia. Pakulla todettiin kiirastorstaina -97 luusyöpä ja hänet tuudutettiin ikuiseen uneen. Talo tuntui tyhjältä ilman isoa mustaa. Niinpä kohtalo puuttui peliin kun melkein aivan naapurissa syntyi suursnautserin pentuja. Sieltä saapui sitten pieni musta tyttö ilahduttamaan arkeamme ja pitämään vanha herra Petekin vielä vireessä. Nirpusta tuli aivan kotikoira minkä kanssa harrastettiin epävirallisesti kaikkea mitä mieleen joulahti. Harmiksemme Nirppu oli ihmis/koira arka niin sen kanssa touhuaminen väenpaljoudessa ei onnistunut. Kuitenkin sillä oli todella suuri sydän meille ja touhuamiseen. Nirppu oli kyllä sellainen rymylikka ettei tahdo toisen veroista löytää. Sen kanssa oli aivan uskomatonta käydä raunioilla kun se ei yksinkertaisesti pelännyt siellä mitään.
Nirpun kanssa minä varmaan kasvoin eniten koiranomistajan malliin, sillä olin 15-vuotias kun se tuli taloon. Aikaisemmin olin niin nuori etten vielä tajunnut mistään varsinaisesta koiran hoidosta, mutta nyt aloin jo tajuta. Nirpun kanssa käytiin kyllä moneen otteeseen neuvotteluita siitä tehdäänkö jotain toimenpiteitä vai ei. Onneksi se oli kuitenkin hyväntahtoinen lempeä jättiläinen, ei ollut dominoiva vaan ennemminkin halusi löydä kaiken läskiksi jos jokin asia ei huvittanut.
Niin kuin aina käy, elämä jatkaa kulkuaan ja me siinä samalla. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Pete eli pitkän ja kunnioitettavan elämän. Hän täytti juuri 16-vuotta kun vanhuus alkoi jo sen verran painaa enemmin että oli parempi päästää hänet autuaammille maille. Nirppu jäi taloon ainoaaksi koiraksi ja sai toimia milloin talonmiehenä ja työmaanvartijana. Vuonna 2008 Nirppu vaipui ikuiseen uneen!
Vaikka rakastinkin todella paljon näitä isoja mustia jättiläisiä, päätin itse vaihtaa rotua. Olen aina tykännyt paimenkoirista ja pitkän ajan pohtimisen jälkeen päädyin shetlanninlammaskoiraan. En ole vaihdosta katunut ja olen iloinen siitä kun ensimmäinen shelttini Kiia saapui taloon juuri ennen joulua 2007. Vaikka rotu vaihtui niin värit tulevat aina varmaan pysymään samoina... harmaata ja mustaa.