Olen Hannele Ylänen ja asustelen Lappeenrannassa. Eläimet ja koirat ovat olleet koko elämäni lähellä sydäntä ja en voisi kuvitella elämää ilman niitä. Kasvattajakurssin olen käynyt helmikuussa 2011 ja kennelnimen sain lokakuussa 2011. Olen valmistunut urheilukoirahierojaksi sekä dobo-koulutusohjaajaksi tammikuussa 2014. Kasvatan shelttejä todella pienimuotoisesti kennelnimellä Häivähdyksen.
Historiaa
Reilu 10-vuotiaana innostuin käymään koiranäyttelyissä. Aluksi kävin vain jokavuotisessa Lpr:n pääsiäisnäyttelyssä kun äitini oli siellä talkoohommissa. Kierreltiin kaverin kanssa kehiä ja juteltiin vaikka mitä koiriin liittyvää. Rahaa kului mitä ihmeellisimpiin ostoksiin; kuvatarroihin, avaimenperiin ja hihnoihin. Äitini ystävä, Leena Kantanen, kysyi kerran haluaisinko osallistua matchshowssa lapsi-koira kilpailuun hänen bluemerle colliensa kanssa. En tiennyt ollenkaan mitä siellä piti tehdä mutta osallistuin kuitenkin. Siitä sitten lähti kehissä pyöriminen ensin mätsäreissä ja sitten myöhemmin muutamissa juniorhandler-kehässä. Esitin silloin Leenan bluemerle collie Windyä yhtä ainutta kertaa lukuunottamatta. Haminan näyttelyssä saavutin parhaimman tulokseni junnuissa. Olin 10-13-vuotiaiden ykkönen!
Samoihin aikoihin tutustuin agilityn ihmeelliseen maailmaan. Siskoni Stiina aloitti Peten kanssa agilityn ja pitihän siellä harkoissa pyöriä muutaman kerran mukana. Meille rakennettiin muutamat esteet kotipihalle, joten pääsin niiden kautta kokeilemaan itsekin agilityn "ohjausta". Agilityn maailma oli silloin ihan eri mitä se on tänä päivänä, mutta hauskaa se oli silloinkin. Pääsiäisnäyttelyssä oli monena vuotena peräkkäin kisat ja niitä seurattiin silmä kovana. Pete jäi kuitenkin eläkkeelle agilitystä täytettyään 8-vuotta, sillä hyppyjen rimat olivat silloin paljon korkeammalla ja oli aivan kohtuuttomat keskikokoiselle koiralle.
Nirpun kanssa minä varmaan kasvoin eniten koiranomistajan malliin, sillä olin 15-vuotias kun se tuli taloon. Aikaisemmin olin niin nuori etten vielä tajunnut mistään varsinaisesta koiran hoidosta, mutta nyt aloin jo tajuta. Nirpun kanssa käytiin kyllä moneen otteeseen neuvotteluita siitä tehdäänkö jotain toimenpiteitä vai ei. Onneksi se oli kuitenkin hyväntahtoinen lempeä jättiläinen, ei ollut dominoiva vaan ennemminkin halusi löydä kaiken läskiksi jos jokin asia ei huvittanut.
Niin kuin aina käy, elämä jatkaa kulkuaan ja me siinä samalla. Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Pete eli pitkän ja kunnioitettavan elämän. Hän täytti juuri 16-vuotta kun vanhuus alkoi jo sen verran painaa enemmin että oli parempi päästää hänet autuaammille maille. Nirppu jäi taloon ainoaaksi koiraksi ja sai toimia milloin talonmiehenä ja työmaanvartijana. Vuonna 2008 Nirppu vaipui ikuiseen uneen!
Vaikka rakastinkin todella paljon näitä isoja mustia jättiläisiä, päätin itse vaihtaa rotua. Olen aina tykännyt paimenkoirista ja pitkän ajan pohtimisen jälkeen päädyin shetlanninlammaskoiraan. En ole vaihdosta katunut ja olen iloinen siitä kun ensimmäinen shelttini Kiia saapui taloon juuri ennen joulua 2007. Vaikka rotu vaihtui niin värit tulevat aina varmaan pysymään samoina... harmaata ja mustaa.